sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Liikkumisen ilosta ja tuskasta

No onhan tuo liikkuminen lähtenyt nyt taas kunnolla käyntiin. Lopputalven pikkumiehen sairastelut keskeyttivät hommaa taas, mutta nyt homma tuntuu rullaavan.

Koska ajasta on nykyisin pulaa, päätin keskittyä ainakin aluksi vain suosikkitunteihini suosiolla. Jooga ja vastaavat ovat varmasti sopivampia nykyiseen elämäntilanteeseen, mutta päädyin lopulta siihen, että mieluumin säännöllisesti suosikkitunneilla kuin epäsäännöllisesti joogassa ja kuntosalilla. Otin siis itseä niskasta kiinni ja aloitin taas bodypumpin (jota en pirruuttaankaan kirjoita capseilla, koska se näyttää vain niin karmealta). Olin lykännyt aloittamista, koska muistin turhan kirkkaasti miltä tuntui aikoinaan aloittaa kyseisellä tunnilla käyminen. Epäilin olevani näin pitkän tauon jälkeen jälleen liikuntakyvytön monta päivää ja ei se vain pienen lapsen äitinä oikein käy päinsä. Lopulta kuitenkaan en jaksanut enää lykkäillä asiaa. Kerran se vain kirpaisee ja bodypump aina ennen auttoi pitämään liikkumisrytmin viikossa järkevänä.

Kirpaisihan se, vaikka kuinka tiputin painot pieniksi ja yritin ottaa varovaisesti. Neljä päivää olin kipeänkankea ja harkitsin jo vakavissani suihkussa pissaamisen olevan ihan hyvä vaihtoehto kun jalat eivät antaneet periksi. Onneksi on mies joka avusti emännän kuosittamisessa taas kokoon. Ja kerran se tosiaan vain kirpaisee, seuraavan tunnin jälkeen lihakset olivat vain tutun väsyneet.

Mutta ah mikä energia ja fiilis tulikin jo ekan kerran jälkeen. Homma ei ollutkaan niin tuskaista kuin olin mielessäni manannut ja biisitkin tuntuivat lyhyemmiltä kuin muistin. Hyvin siellä tällainen rapakuntoinenkin pärjää. Painotkin ovat lähteneet nousuun nyt kun osaa säännöstellä jaksamistaan tunnilla ja keskittyä tekemiseen. Entiset ongelmathan ovat edelleen paikalla ja niiden kanssa pitäisi jaksaa tehdä töitä.

En tiedä mikä siinä on, että selkäliikkeisiin tulee aina minulle tunnin isoimmat painot. Onko se se kaivajan epämuodostunut kroppa josta moinen johtuu. Reisiliikkeissähän ne nimittäin isoimmat pitäisi olla ja minähän olen hannannut ikuisuuden pikkiriikkisissä painoissa. Valehtelematta vietin aikoinaan kuukausia lämmittelypainojen parissa. Nyt reidet ottivat jopa selkäpainot kiinni yhden tunnin ajaksi, mutta suuruudenhulluus seuraavalla tunnilla johdatti kokeilemaan sitten vielä isompia selkäpainoja... Ehkä sitä pitäisi vain suosiolla vähän aikaa pysyä siinä kympin painossa ja keskittyä kyykkäämään alemmas. Ja sama homma selän kanssa. Minä kun olen aina siitä peilistä niin kaukana, etten näe useinkaan liikkeeni muotoa hyvin, mutta epäilen että painojen lisääntyessä se on alkanut hajota. Eipä siinä muutenkaan varmaan ole ollut juhlimista, mutta en minä paikkoja halua rikki painojen lisääntymisen kustannuksella.

Rintalihaksissa ongelma tuntuu olevan päinvastainen. Niin sanotut sopivat painot tuntuvat vain menevän enemmän hartioihin kuin rintalihaksiin. Vasta omasta mielestäni liian raskaat painot tuntuvat selkeästi rintalihaksissa ja jättävät olat rauhaan. Koska rintapainojen pitäisi olla jossain järkevässä suhteessa selkäpainoihin, olen alkanut aprikoimaan, että olen joko ihan vino ihminen tai sitten jostain syystä hannailen rintapainojen kanssa ja enemmänkin menisi. Rintapainot minulla kun ovat puolet selkäpainoista.

Loppujen liikkeiden kanssa ei tunnu olevan hirveän suuria eksistentiaalisia kriisejä. Ojentajat ja hauikset ovat ihan nappikauppatasoa, joten niissä menen suosiolla pienillä painoilla, mutta ainakin liikkeet menevät ihan oikeisiin osoitteisiin. Molemmat kun tuppaavat polttelemaan liikkeiden aikana siellä missä pitääkin. Olkalihakset ovat ihan puhdasta tuskaa. En käsitä miten ihmisillä voi olla niissä niin isot painot. Mitä he oikein tekevät päivät pitkät? Ripustavat verhoja vai? Minä hullu menin vielä yrittämään viime kerralla ohjaajan yllytyksestä ihan oikeaa punnerrusasentoa, polvet irti maasta. Josko se yksi tai puolikas edes menisi. Joo en tiedä yläkropasta olisiko jaksanut, mutta kun alavatsaan sattui! Älytöntä. Tyhmä leikkaushaava.

Askelkyykyt kremppaavat jonkin verran. Suuruudenhulluus reisibiisin aikana kostautuu yleensä ja oma tasapaino nyt on aina ollut mitä on. Löystyneet nivelsiteet reisiluiden päiden kohdalla johtavat myös välistä siihen, että taaimmaista jalkaa joutuu kiertämään oudosti. Mutta kaiken kaikkiaan en enää ole turvallani ja oikeat lihakset kipeytyvät joten ainakin minä annan itselleni jalan kierron anteeksi. Ohjaajista en tiedä.

Vatsat menee siinä miten menee. Välillä pitää varoa alavatsaa ja välillä löystyneitä lonkkia.

Ja hops, ollaankin venyttelyissä. Koko tunti meni ohi silmänräpäyksessä.

Tuossapa se onni ja vika onkin. Bodypump menee meikällä ohi niin nopeassa flowssa, että jos suunnittelin palauttelevaa tahi kevyttä treeniä niin se menee yleensä ihan läskiksi. Tai tässä tapauksessa soveliainta olisi varmaan sanoa, että se menee yleensä ihan reisille. Koska lämmittelypainojahan on ihan turha laskea, ne on niin pienet. Reisibiisissä iskee suuruudenhulluus kun takaraivossa kukkuu, että tässä nyt pitäs olla tunnin isoimmat painot. Alotan näillä ja tiputan sitten tauon aikana painoja, mietin mielessäni. Mutta sitten se biisi vilahtaakin ohi ennenkuin ehtii edes miettiä painojen vaihtamista. Rintapainoissa on turha huilia kun ne on aina sujuneet ihan hyvin, ja sitä paitsi reidethän ne siinä vaiheessa ovat väsyneet. Hyyyyvin ehtii alakroppa huilia rintalihaskappaleen aikana. Sitten tuleekin selkä ja siinähän on ihan turha ruveta huiliin kun on suosikkitreeni. Hups onkin jo ojentajien aika ja siinähän ei tartte huilia kun on niin pienet painot ja pienet lihakset. Oho hauikset. No siinä ei tartte leppuutella kun ne on vaan hauikset jotka rasittuvat. Ja mitä hittoa on jo askelkyykkyjen aika?! Munhan piti ottaa kevyesti ja tää tunti on melkeen ohi? Mitä taas tapahtu?

Sitten ollaan taas ihan poikki. Ja nälkänen. Ja epämääräisen tyytyväinen, vaikka omat painot ovat edelleen ylivoimaisesti kaikkein pienimmät koko salista.

Enpä minä voi kehua, että ulkonäön muutosten tähden kävisin liikkumassa. Ikänä en ole itsessäni havainnut mitään ihmeempää muutosta (tosin puolet liikuntaurastani oon ollu raskaana). Mutta mieli siinä kohenee, fiilis paranee ja kehon kestävyys on havaittavasti parantunut. Muistan vieläkin ekan sisäpyöräilykerran jolloin vintti pimeni tunnin jälkeen. Nyt sisäpyöräily on pumpin lisäksi suosikkejani. Tykkään painattaa ilman että tarvitsee muistaa koreografioita tai herrenjee, erottaa vasenta oikeasta. Sisäpyöräilyssä ei tartte ees pelätä, että törmää kehenkään.

Bodybalance on kompromissi kehonhuollon ja tekemisen kanssa. Siellä on sen verran rivakka tahti, että mielenkiinto jaksaa pysyä yllä, mutta se tasapainottaa mukavasti bodypumpia ja sisäpyöräilyä. Vielä kun siellä ehtisi käydä.

Ja ai niin, havainto. Joskus kuvittelin, että kun kunto paranee niin liikkuminen muuttuu helpoksi. Vähän niin kuin silloin rapakuntoisena kun juoksi 10 metriä helposti ja 50 metriä tuskissaan. Niin kyllähän kunnon parantuessa se helppouden määrä kasvaa, vai mitä? Ehkäpä. Itse olen vain havainnut, että alku pysyy helppona, mutta sietokyky sitä tuskavaihetta kohtaan kasvaa. Ei se alkuhelppouden määrä. Ikäänkuin nytkin se ekat 10 metriä olisivat helppoja, mutta sen jälkeen jaksaakin pinnistää 50 metrin sijasta 5 kilometriä.

Toisaalta joku voisi pitää tätä aika masentavana ajatuksena, mutta itse olen havainnut että luottamus omaan kehoon ja jaksamiseen on kasvanut juuri sietokyvyn lisääntymisen myötä. Tuntuu että jokaisella tunnilla sitä löytää itsestä uutta tuntematonta maata, uusia tuntemattomia voimavaroja. Että sitä jaksaakin paljon enemmän kuin ennen kuvitteli, että keho pystyykin vaikka mihin. Ennen sitä ajatteli hien tullessa pintaan, että no niin, tässä tää nyt oli. Nyt sitä tietää hien pukatessa pinnalle ja lihasten poltellessa, että nyt tämä vasta alkaa, kyllä täällä vielä piisaa voimaa.

En tarkoita, että täytyy rikkirepiä keho, en missään nimessä. Tarkoitan vain, että se "ei tunnu missään"-alue ei niinkään ole kasvanut, mutta se "nyt tuntuu, mutta jaksan silti"-alue onkin käsittämättömän paljon suurempi kuin tiesin. Ja se kasvaa aina vain. Jostain syystä se tuo enemmän itseluottamusta ja iloa liikkumisesta kuin se ennen kaipaamani "ei tunnu missään"-tila jonka luulin olevan liikunnan määränpää. Hm. Kaikkea sitä.

3 kommenttia:

  1. Kun toi kroppa yleensä muistaa että mikä on mukavaa ja mikä on täyttä helvettiä! Ylläksellä 14:sta km lipsuvin suksin, mietin että kävelenkö loppumatkan, vedänkö pataan jokaista joka hymyilee(vaikka säälistäkin) vai vedän lopppppuun asti! Luulin että seuraavana päivänä en pääsis edes liikkuu.. joo.. sisäreisi..auuuuts! Levillä kuiten Jari voiteli..sukset ja ei se nii kamalaa ollukkaa paitsi sisäreidet:(

    VastaaPoista
  2. Hieno loppukaneetti. Itsekkin oon huomannu, että sitä ennen meni helposti vaan mukavuusalueella, nykyään sitä tsemppiä yrittää repiä, "kyllä sen kuuluukin kirpaista" ;) Tuo bodypumppaus ois varmasti tehokas liikuntamuoto, mutta kun en tiiä levypainoista yhtikäs mitään, niin en oo tähän päivään mennessä vielä semmosella tunnilla käyny...

    VastaaPoista
  3. Bodypumpin tehosta oon kuullut sitä sun tätä, mutta ainakin itselle se on sopinut hyvin. Tarpeeksi rasittavaa, mutta tarpeeksi yksinkertaista itselle. Minulla kun ei tuppaa liikunnan aikana päässä liikkuvan muuta kuin poninhäntä ja silmät. Tekniikka siinä vaatisi silmälläpitoa nyt kun tangossa on muutakin kuin ilmaa. Kun vain malttaisi keskittyä siihen, eikä heilua musiikin tahdissa kuin hullu heinämies.

    VastaaPoista