tiistai 16. heinäkuuta 2013

Arki vauvan kanssa

Tuttava bloggasikin tässä juuri elämästä vastasyntyneen kanssa ja sen innoittamana, sekä  muistuttamana tämäkin teksti syntyi. Pitkään on pitänytkin pukea sanoiksi minkälaista elämä on pienen kanssa.

Synnytyssairaalan ja herkkien osastopäivien jälkeen alkoi siis arki vauvan kanssa. Toisaalta sitä odotti, toisaalta se pelotti. Synnyttäneiden osastolla eleltiin turvallisessa kuplassa koko perhe. Ruoka ilmestyi tyhjästä ja auttajia löytyi aina kaikille pulmille. Mistään muusta ei tarvinnut välittää kuin uudesta tulijasta. Olo oli turvallinen (ja hyvin ruokittu). Meille vielä siunaantui aivan mahtava hoitajaharjoittelija joka osasi auttaa ja tukea siellä olomme ajan. En tiedä tapaanko punatukkaista Tanjaa enää koskaan, mutta mieleen hän jäi. Monet neuvot auttoivat eteenpäin tuoretta äitiä.

Osastolla olimme hyvässä turvassa opettelemassa elämää kolmisin, perheenä. Kotihiirena oli kuitenkin jo kova ikävä kotia ja kaipasihan sitä oman perheen yksityisyyttä sairaalan hyörinän sijaan.

Kotimatkan ja kotiin saapumisen tulen muistamaan aina. Pieni ei lähtöpäivänä meinannut päästää minua edes pukemaan, sen verran tiheästi haluttiin syödä tuolloin. Mutta kaikki järjestyi lopulta ja poika saatiin turvakaukaloon (miten tämä toimii), äiti puettua (oho, nämä vaatteet mahtuu taas) ja isä tilasi taksin (mikä se numero oli). Taksikuski oli hauska tapaus. Neljän lapsen isänä hän opasti turvakaukalon käyttöön kärsivällisesti ja ajoi hellästi leikkaushaavaani varoen. Kumpihan tuntui inhottavammalta haavaa vasten, housujen vyötärö vai turvavyö? No, matka sujui hyvin. Pelkäsimme, että poju itkee koko matkan, mutta kävi kuten kuski ennusti. Vauva nukkui sikeästi koko matkan ajan. Kuulema hyvä koliikkiapu automatkailu jos sellaista tarvitsee (itse tosin vierastan autoilua sen verran, etten sitä huvikseni lähde ehkä tekemään...). Paljastui myös, että kuski oli ollut kaivajana Kierikissä ja löytänyt esitteessä olevan fantsun meripihkajutun.

Koti, ihana oma koti. Ja vieläpä siisti sellainen kun olimme ennakoineet ja siivonneet ennen sairaalalle lähtöä. Ajattelimme, että palatessamme on kuitenkin niin paljon hässäkkää ettei siivota ehdi ikuisuuksiin. Tai syödä. Tai nukkua. Kaiken kaikkiaan meidät oli peloteltu aika puhki vastasyntyneen hoidosta.

Kuitenkin viikot ovat kuluneet hyvin. Olen entistä vakuuttuneempi, että vauvan hoitaminen on kahden ihmisen puuhaa. Tällöin valvominen ei käy liian raskaaksi ja kotitöitäkin ehtii tehdä hyvin. Kenenkään ei tarvitse nälkiintyä tai nuupahtaa väsymyksestä kun kaksi on paikalla. Meidän onneksemme molempien kesä on vapaa. Rahaa ei ehkä ole yhtään, mutta ainakin aikaa on. En ymmärrä miten ihmiset pärjäävät nämä ensimmäiset viikot ja kuukaudet yksinään. Tai pakkohan se tietenkin on, mutta itse en vaihtaisi miestä mihinkään tässä tilanteessa. Nyt molemmat jaksaa nauttia vauvasta joka päivä, eikä itkeskely käy hermoille (sydän särkyy tosin edelleen). Elämäni hienointa aikaa, vaikka toki valvomistakin on ollut.

Tätä on riittänyt
Ja tätä

Koska meillä on ollut alusta asti kahden hoitajan etu olemme eläneet hyvin vauvantahtisesti. Olemme menneet pojan rytmin mukaan aika pitkälle. Ensimmäisillä viikoilla unella ja valveella ei ollut mitään säännönmukaisuutta, poika nukkui pari-kolme tuntia ja söi milloin söi. Alusta asti hän on ollut kuitenkin kova valvomaan. Parin viikon ikäisenäkin syömisen jälkeen ihmeteltiin maailmaa pitkän aikaa ennenkuin uni kelpasi. Noina viikkoina oli todellakin helpottavaa, että pystyimme mieheni kanssa vuorottelemaan nukkumista, koska mukaan mahtui monen monta vuorokautta jolloin poju ei nukkunut yhtään. Huolissaanhan siinä tietenkin sai olla. Syli oli ainoa paikka missä hän nukkui edes vartin verran, joten sylissähän häntä tuli sitten pidettyä koko ajan.

Ensimmäisiin viikkoihin sisältyi myös 16 tunnin imetysmaratoneita. Onneksi nyt kaveri on kohtuullisempi syömisissään, mutta ei imettämisestä sen enempää. Sanottakoon vain, että hyvin menneestä ensi-imetyksestä huolimatta olen elänyt jonkinnäköisessä kauhun tasapainossa meneekö koko homma metsään vai paraneeko. Helppoa ei kuitenkaan aina ole.

Ensimmäisten viikkojen jälkeen pikkumies on alkanut järkevöittää syömisiään ja nukkumisiaan, sekä muodostaa rytmiä. Aamulla yleensä saamme herätä pojan viuhtomiseen, koska hän nukkuu välissämme. Innokas sätkiminen herättää herätyskelloa paremmin. Seuraa tavalliset koko perheen aamutoimet, pikkumiehen vaippojen vaihto, syöminen ja muut. Tämän jälkeen minä saan aamukahvini jonka armas mieheni on keittänyt valmiiksi. Yksi elämän iloja: mies joka ei juo kahvia, mutta keittää silti aina aamukahvit. Puurot, aamupesut sun muut seuraa. Jossain vaiheessa koko perhe on tolpillaan ja puettuna. Olemme päässeet onnistuneesti tähän pisteeseen asti, että siistiydymme ihmisen näköisiksi päivisin.

Päivää jaottavat pienen nukkuminen, syöttäminen ja leikkihetket. Kaveri on joka päivä entistä seurallisempi pikkuveijari. Jossain välissä hoidamme mieheni kanssa kotia ja muistamme myös ruokkia itsemme. Päiväunia nukutaan joko pinnasängyssä tai olohuoneessa äitiyslaatikossa.

Illalla on mahdollisesti kylpyhetki. Olemme kylvettäneet poikaa 1-2 kertaa viikossa, mutta viime kerralla poju ilahtui kylpemisestä niin paljon, että taidamme lisätä yhden kylpykerran viikkoon lisää. Niin kuin aina, suren kun poika kasvaa. Lavuaarista lastenammeeseen vaihtaminen hieman kaihersi sydäntä hassusti, mutta onpahan taas tilaa kylpeä. Ja tila tulikin viime kylvetyskerralla tarpeeseen. Voisi sitä polskimisen ja hymyilyn määrää! Jonkinlaista nauruakin kuului karkaavan jo pienen hymyilevästä suusta. Aikaisemmin on vain ihmetelty silmät suurina koko pesutoimitusta, mutta nyt oli hauskaa!

Pesun jälkeen palelemisesta riippuen olen hieronut mukulaa yö-öljyllä, jonka pitäisi rentouttaa vauvoja. Useimmiten kuitenkin on ollut tarve vain kuivata muksu nopeasti ja pukea puhdasta päälle. Omien iltatoimiemme jälkeen olemme menneet koko porukka vuoteeseen. Seurustelemme vauvan kanssa vielä ja hoidamme iltasyötön. Mahdollisesti olemme katselleet vauvaa kiinnostavia videopätkiä tabletilla, tai minä olen lukenut iltasadun. Juu, eihän ensikirjan juoni (tässä on pallo, tässä on tähti, tässä on neliö...) vielä kovin jännittävä ole, mutta pikkukeisari tuntuu tykkäävän meidän äänistä ja lämpöisestä kainalosta johon saa painautua. Jossain vaiheessa uinahdetaan.

Nukkumisajat ovat koko ajan pitentyneet, varsinkin yöaikaan. Nyt on nukuttu jopa 5-6 tunnin mittaisia jaksoja ennen ensimmäistä syöttöä, tai heti sen jälkeen. Syömisjaksoja mahtuu yöhön ja aamuun siis 2-3, joiden välillä nukutaan useampi tunti.

Muutamat jutut kuuluvat vauva-arkeemme säännöllisesti.

Itku. Kyllä vauvat itkevät, vaikka ovatkin mitä lumovoimaisimpia pieniä olentoja. Muutamassa viikossa olemme oppineet aika hyvin tuntemaan veijarin ja itkun (tai ähinän) syy löytyy yleensä helposti. Kuuma/kylmä, nälkä, märkä vaippa, tylsyys/syli-ikävä. Kun nämä on käyty niin syy saattaa piillä epämukavuudessa. Vaippa saattaa hiostaa (muutaman viikon takaiset helteet) tai jalkaa kutittaa (oikeasti, tämä huomattiin toissapäivänä). Tämän jälkeen menee hankalammaksi. Pitkät itkut joihin ei auta syöttäminen eikä vaipanvaihto johtuvat arvuutellen vatsakivuista. Silloin ei oikein auta lyhyellä tähtäimellä muu kuin vatsan hierominen ja lähellä pitäminen. Eipähän tarvitse ainakaan yksin kärsiä. Pitkällä tähtäimellä taas pullon vaihto koliikkipulloon auttoi, mutta eniten on vaikuttanut oman ruokavalioni karsiminen. Jotkut ruoka-aineet vain ovat aiheuttaneet ongelmia, sanoivat tutkimukset mitä tahansa äidinmaitoon imeytymisestä. Nyt elämme perin seesteisessä vaiheessa missä pitkiä itkuja ei ole esiintynyt vähään aikaan ja kähinän syy on usein nälkä tai märkä vaippa.

Joskus hän oli näin pieni!
Surullisuus. Olen jo aikaisemmin kertonut kuinka surullinen olen siitä kuinka aika kuluu ja poika kasvaa. Varsinkin tässä 7 viikon kohdalla poika tuntuu muuttuvan hurjaa tahtia. Kylvetykset on täytynyt vaihtaa lastenammeeseen, vaippojen koko on hypännyt pari numeroa ylemmäs ja pienimmät vauvanvaatteet ovat jääneet auttamatta liian pieniksi. Korvaukseksi mukaan on astunut myös hymy, nauru ja uudet taidot. Nytkin yritetään tarttua innolla laatikon reunalla roikkuvaan leluperhoseen.Olen kuitenkin jemmannut talteen pieneksi menneet vaatteet, ensimmäiset tutit ja kyllä, liian pieneksi jääneet käyttämättömät vaipat. Ihan ne pienimmät, 1-kokoa Natylta. Poju käyttää nyt kolmosia. Sanokaa hulluksi, mutta pitelen niitä minivaippoja joskus ja yritän olla itkeskelemättä kun muistan kuinka isot nekin vaipat olivat ihan ensimmäisellä viikolla.

Oma syyllisyys. Aivan kaikesta. Keisarinleikkauksesta imetykseen. Ilmeisesti syyllisyys on erottamaton osa pienen lapsen äitiyttä. Ymmärrän nyt hieman miksi äitiyspalstat netissä ovat pullollaan tuomitsemista. Kai se jatkuva syyllisyys tasapainottuu sillä.

Toipuminen. Leikkauksesta toipuminen on ollut turhauttavaa. Mitään ei pitkään aikaan oikein voinut kunnolla tehdä ja edelleen saa varoa.

Vieraskoreus. Pikkuinen on mitä vieraskorein vauva. Ihan sama millainen itkukausi on meneillään, vieraiden ollessa paikalla nukutaan, syödään ja seurustellaan kiltisti.

Ilo. Joka päivä on uusia ihmeitä täynnä. Tämä on parasta aikaa elämässä.

Kakka. Ollaanpa nyt rehellisiä. Kyllä sekin kuuluu arkeen. Ja silloin kun ei kuulu, on lopputulos vielä jännitävämpi. Jos aikuisesta ihmisestä tulisi kerralla kokoon suhteutettuna yhtä paljon tavaraa niin olisi hän sen pamauksen jälkeen henkihieverissä, mahdollisesti kuollut. Vauvat ovat ihmeellisiä.

2 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus taas, ja mukava siksikin että kun meette muutaman viikon meitä "edellä", niin vähän voi ennakoida, että mitä voi olla tulossa. Suloinen pikkumies <3

    Kyllä sitä toista käsiparia välillä ikävöi (vois vaikka käydä suihkussa tai pilkkoa vihanneksia hieman pidempään ja harkitummin :D ) mutta toisaalta pelottaa sitten, kun toinen astuu arkeen, että ominkohan mää vauvan kotonaan, eikä toisen hoitomuodot kelpaakkaan :/

    VastaaPoista
  2. Suurimmat muutokset sun vauvan ikään verrattuna Juliuksella on lähinnä yleinen seestyminen. Seurustelu, nälkä ja uni ovat saaneet selkeämmät rytmit. Kommunikointi on myös kehittynyt hurjasti, eli kontaktia otetaan, jokellellaan innoissaan jne... :)

    Ja kyllä sitä omimista tai ainakin pientä mustasukkaisuutta on välillä, kun tuntuu että Julius hymyilee paljon enemmän Samille :D. Mutta eiköhän se siitä teilläkin ajan kanssa mene omalla painollaan. Mies tuo mukanaan sitten ne omat jutut.

    Mun tekee aina välillä mieli tarjota apua sulle, kunnes muistan että mullakin on kädet täynnä töitä täällä!

    VastaaPoista