tiistai 9. heinäkuuta 2013

Keskeneräinen projekti no. 3: Muistin tallentaminen - Kenelle ja miksi?

Yksi pitkään mieltäni vaivannut asia on nykykulttuurin lyhytjänteisyys ja -näköisyys. Emme ajattele vuotta, viittä vuotta, saati sukupolvia pidemmälle. Menneisyyttä tutkivien tieteiden ihanteena on säilyttää kumuloitunutta tietoa jälkipolville. Vai onko? Omasta mututuntumastani se on aina ollut aika päälle liimattu ajatus, jonka toteutumiseen ei ole laitettu aitoa intohimoa. Maata tongitaan ja lähteitä analysoidaan ikäänkuin oman sukupolvemme iloksi, mutta en ole aivan varma miten kerätty tieto yltää tulevaisuuteen, sukupolvien kuilun yli.

Nykyajastammekaan emme välitä paljoa jättää tulevaan, perinnöksi ainakaan. On muutamia kuriositeettiprojekteja, kuten peruskiviin muurattavat aikakapselit ja siemenpankit Huippuvuorilla, sekä symbolipohdinnat miten ydinjäte merkitään niin että sen ymmärtää tulevaisuudessakin. Mielestäni menneisyydentutkimuksen ydin pitäisi kuitenkin olla tiedon saavuttamisessa ja säilyttämisessä. Jos tietoa ei edes yritä jättää perinnöksi, on sen kerääminen täysin turhanpäiväistä, postimerkkeilyyn verrattavaa harrastetta.

Muutamia hajatelmia aiheesta on tullut vastaan. Päällimäisenä tuntuu olevan ajatus, että meidän ei tulisi tietoisesti yrittää säilyttää tietoa jälkipolvia varten, koska silloin veisimme heiltä tulkinnan mahdollisuuden. Ikäänkuin antaisimme tulevaisuudelle ison paketin hyväksyttyä, virallista tietoa omasta näkökulmastamme, mutta kieltäisimme jälkipolvilta jatkonuuskimisen. Toisin sanoen vääristelisimme tietoa, vaikka hyvin aikein ja ehkä jopa tahattomasti (ks. blogin otsikko).

Varteenotettava ajatus ja täyttä pupujussin puutaheinää. Ensinnäkin, tutkimme jo nyt ns. virallista, siloteltua totuutta usein. Haudat esimerkiksi ovat peruskauraa arkeologialle, mutta eivät ne mitään yksilön riemuilmauksia ole. Haudat ovat kulttuurin kuvia ja yleensä niissä pyritään näyttämään normitettua todellisuutta, ovathan ne nimenomaan yhteisön luomuksia, ei yksilön joka on jo potkaissut tyhjää. Mainoskylttejä kunnollisuudelle omassa makaaberiudessaan. Yhteiskunnat yrittävät aina säännellä omakuvaansa. Jossain mielessä sitä voisi sanoa yhteisön maailmankatsomukseksi. Nytkö yhtäkkiä tulevaisuudessa tutkijat ottaisivatkin yhteisön kiiltokuvan kaikenkattavana totuutena? Arkeologit nyt ainakin tukkivat nenänsä joka paikkaan ja repivät asian kuin asian kappaleiksi tarkastellessaan sitä eri näkökulmista. Annetaan se ilo ja kunnia myös jälkipolville, sillä toiseksi, mikä oikeus meidän sukupolvellamme on aliarvioida tulevaisuuden tutkijoita? Eivätköhän he ole vähintään yhtä päteviä tutkimaan menneisyyttä niin tahattomista kuin tahallisista jäänteistä.

No myöntävää mutinaa sitä joskus kuuluu, olisihan se nimittäin kiva jos menneisyyden kulttuuritkin olisivat ajatelleet esimerkiksi arkeologiressuja enemmän ja jättäneet muutaman selittävän opasteen ja käyttöohjeen jälkeensä. Tongimme roskia ja yritämme ymmärtää tuhannen vuoden imperiumia, kyllä siinä kaikki lisäapu olisi paikallaan. Ironista kyllä, menneisyys tulvii jälkipolville jätettyjä viestejä. Pyramideja, temppeleita, ukaaseja vasalleille, riimukiviä. Kamaa säilytettiin hyvin, koska sitä siirrettiin sukupolvelta toiselle. Siihen nähden meidän kulttuurimme on sudenkorentomainen, ohi silmänräpäyksessä. Olemme rakentaneet suurimmat monumentit, laajimmat kaupungit ja hukumme tavaraan, mutta olemme tehneet sen vain itsellemme. Tavara nakataan pois murehtimatta, rakennukset vaihtuu firman vaihtuessa ja infrastruktuuri rapautuu. Kulttuurimme on silmänräpäyksen kulttuuri verrattuna niihin kulttuureihin jotka säilyivät satoja vuosia ja rakennettiin kestämään tuleville sukupolville.* Kyllä, takana oli usein hallitsijan jos toisenkin itsetärkeys ja vankkumaton usko, että porukkaa pääsee pomottamaan vielä haudankin takaa, mutta onpahan enemmän kuin nyt. Kauniit puheet tulevista sukupolvista on rehellisesti sanottuna tuubaa. Emme me suunnittele oikeasti mitä ja miten jätämme jälkeemme perintöämme. Me tuhlaamme perintöämme minkä ehdimme ja se on jälkipolvien ongelma miten hoitavat asiansa. Sama tuntuu olevan asenne myös tietoon, kaikkien korulauseiden alla. Tavaraa tutkitaan, että saadaan julkaisuja ja rahoitusta, näyttelyitä järjestetään, että saadaan mainetta ja rahoitusta. Sen jälkeen kun kvartsit eivät vedä kumpaakaan niin ne voidaan nakata mäkeen** ja uskoa jonkun pölyttyneen luettelon kyllä säilyvän Erkki-XY8294:lle viiden sukupolven päähän. Kyllä kaikki lutviutuu, tuntuu olevan mentaliteetti nykysukupolvellamme tulevaan.

Me tutkimme itsemme tähden.  Ja se on surullista. Tietoa löydetään vain unohdettavaksi jälleen. Mitä sitten minusta pitäisi tehdä? En minä tiedä. Olen aina vitsaillut kaivauksilla, että mielestäni kaikkien kulttuurien pitäisi elää biohajoavissa asumuksissa keskellä aavikkoa ja pakata aina sukupolvelta jälkeensä musta laatikko, joka sisältäisi tiedon siitä ajasta. Säästäisi kaivajaressukan rikkomasta luitaan tiilimurskaan ja ties mihin mitä vastaan tulee. Ihanaa hiekkaa ja savea vain joiden keskeltä löytyisi siisti paketti tietoa. Noo, vitsi vitsinä. En taida olla pääsemässä tiilimurskaa karkuun ainakaan vielä.

Tosin apropoo, esimerkiksi SETI-ohjelma on tehnyt juuri näin ja lähettänyt avaruuteen luotaimen mukana laatan jossa on tiivistetysti tietoa ihmiskunnasta, ihan kaiken varalta. Eivät he luota siihen, että avaruuteen karanneet lähetykset kertoisivat meistä kaiken oleellisen (helou, Jersey Shore ja Johanna Tukiainen, siinäpä mallia alieneille). Eli jos he, niin miksemme myös me suhtaudu tiedon lähettämiseen (tulevaisuuteen, ei avaruuteen) hieman positiivisemmin?

SETI:n laatalla on myös toinen tärkeä funktio. Se ilmaisee vastaanottajalle, että olemme ajatelleet heitä ja avaamme tietoisesti yhteyden välillämme. Ojennamme vertauskuvallisesti käden valovuosien ylitse. Siihen nähden meillä on vaikeuksia ojentaa käsi edes vuosien ylitse, saati sitten sukupolvien.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Tietolaatikoita tulevaisuuteen? Olisiko se liian manipuloivaa? En minä tiedä, hieman liian vähän ja hieman liian myöhään sanoisin. Ongelma on syvemmällä, tavassamme tarkastella aikaa. Olemme sudenkorennon sukupolvi joka unohtaa tulevaisuuden. Emme rakenna mitään kestämään tulevaisuuteen. Jos jokin luomamme kestää niin se on tehty vahingossa ja tahattomasti. Neljännesvuosikatsauksissa ei piitata millaisessa maailmassa lastenlapsemme elävät. Koko tiedontallennuksen periaatteita pitäisi mielestäni tarkastella laajemmassa aikaperspektiivissä.

En minä suinkaan mitään uutta ole tässä ehdottelemassa. Pyörittelen mielessäni ottaisinko yhteyttä Long Now Foundationiin ja tiedustelisin heidän ajatuksiaan tämän dilemman saralta. Kyseinen lafka on omistaunut aikakäsityksemme laajentamiseen ja heillä on aika mielenkiintoisia projekteja. Myös Deep History/Deep Time on tuttu käsite monelle menneisyyden tutkijalle. Ja onhan nyt slow food, leppoistaminen yms. muotia. Miten olisi Slow Remembering? No ehkä joku muu raflaava nimi, tuo kuulostaa liikaa dementialta...

Mutta mitäs minä asialle aion tehdä? No oma projektini olisi perehtyä aiheeseen tarkemmin, ottaa yhteyttä Long Now-säätiöön ja kirjoittaa asiasta lisää pohdintaa. Mutta tiedättehän... Projekti on kesken.

*Kun minä olin nuori niin sivilisaatiotkin rakennettiin paremmin!
**Vapauttaa luontoon. Löydöt tarvitsevat kvartsityttöjä jotka vapauttavat ne huonosta hoidosta takaisin luontoon.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti