Pieni suuri itku

Pikkukeisarilla oli vähän itkuinen yö pitkästä aikaa. Yöitku ei ole ollut vähään aikaan ongelma, mutta perin virkeä kaveri on kuitenkin yöaikaan. Voisi jopa sanoa, että vuorokausirytmi pikkukaverilta löytyy. Päivällä nukutaan, yöllä valvotaan. No kahden yökyöpelin jälkeläinen...

Ehkä tuo rytmi tuosta vielä joskus muuttuu, mutta jos minun sukuun on yhtään tullut niin vähän on toivoa. Meikäläisillä tuppaa olemaan sisäinen kello lähempänä 30 tuntia kuin 24 tuntia ja nukahtaminen turkasen hankalaa. Mutta eihän tuota pikkukaverin taipumuksia tiedä vasta kuin monen, monen vuoden päästä. Mutta nyt kyllä kukutaan yöt mielellään pystyssä.

Ei nukuta ei

Ei valvominen haittaa, mutta joku aika sitten yöt sisälsivät säännöllisen neljän tunnin itkuhuudon kahdesta aamukuuteen. Tästä päästiin eroon jättämällä minun ruokavaliostani muutama ainesosa pois ja tottavie. Erehdyin eilen nauttimaan kananmunaa ja sieltä se itkuhuuto tuli taas. Omituista, mutta niinpä se vain näyttää olevan.

Itkuhuuto on pojan itkuista kaikista rankinta, sillä sille ei voi mitään. Kaikkiin muihin kähinöihin ja itkuihin voimme me vanhempina tarjota apua, oli se sitten vaipanvaihtoa, syöttämistä tai syliä. Tuntuu ihanalta kun voi parantaa noin pienen ja hauraan olennon elämää. Kirjaimellisesti puhaltaa harmit pois ja pyyhkiä kyyneleet. Itkuhuuto särkee sen sijaan sydämen. Se avuttomuuden ja hädän tunne itsellä on sietämätön, mutta muuta ei voi tehdä kuin pysyä rauhallisena ja lohduttaa pientä yön sylissä. Jos muuta ei voi tarjota, niin ainakin oman lämmön ja äänen, että pieni tietää ettei ole yksin vatsakipuineen.

Joskus itku jää päälle. Muistan kuinka pienenä lapsena itkukohtaukset olivat kamalia ja mahdottomia lopettaa. Ensin sitä itki jostain varsinaisesta syystä, mutta sitten itku ja paha olo muuttuivat kuin omaksi olennokseen joka raivosi sisällä. Itkua ja huutoa ei vain pystynyt lopettamaan, eikä sitä kyennyt rauhoittumaan millään. Aikuiset sanoivat, että itsehillintä ei ollut vielä kehittynyt, mutta tuntui ettei se itsestä ollut kiinni. Paha oli valtava myrskyävä hirviö sisällä ja itse oli avuton lapsi sen armoilla. Kuin pieni jolla vihaisen meren armoilla. Itku pyyhki ylitse kuin aallot joita ei pystynyt vastustamaan. Yhä uudelleen oma pieni keho tärisi huudosta, mutta se ei koskaan tuntunut omalta ääneltä. Se kumpusi jostain muualta, syvältä oman kehon sisästä, mutta oli vieras ja pelottava. Sitä oli aivan yhtä paljon huudon ja itkun armoilla kuin muutkin. Rauhoittuminen oli mahdollista vasta kuin jokin asia katkaisi sen mahtavan raivon.

Pikkukaverin kohdallakin on täytynyt joskus vain odottaa, että itku on menettänyt pahimman mahtinsa. On surkeaa katsoa sivusta kun jokin niin pieni ja heiveröinen kamppailee suurta tuskaa vasten. Paljon ei voi tehdä kuin hieroa, helliä ja hoivata.

Oikealla hetkellä annettu tutti tai muu lohduke saattaa lopulta olla se pieni miekka hirviötä vastaan joka lopulta sen kukistaa. Pienokainen on voittanut lohikäärmeen ja voi vihdoin nukahtaa isän tai äidin syliin.

Isän olkapää on usein paras paikka rauhoittua ja itkeä paha pois

Vielä vähän...

Voitto! Ja Höyhensaaret kutsuvat...