Mielessä pyörii

Shetlanti. Shetlanti kiinnostaa nyt ihan älyttömästi. Kiinnostuksen laukaisi tällä kertaa Ann Cleevesin dekkarit. Noitapa tuli luettua öisin imettäessä, ja vaikka ne nyt ovatkin aika tavanomaisia murhamysteereitä niin tapahtumapaikka Shetlanti jäi kiinnostamaan. Sarjan toisessa osassa meikäläiselle jännitystä toi vielä kirjan ympäristö; arkeologiset kaivaukset Whalsayssä. Googlettamalla opinkin, että Shetlantia on asutettu iät ja ajat. Arkeologiasta kiinnostuneelle töllisteltävää piisaisi kivikaudelta viikinkeihin ja hansaan. Jokaiselle jotakin. Minuahan kyllä siis kiinnostaisi kaikki mahdollinen. Myös maisemat ovat kiehtovia, tuollaiset "maailman laidalla" olevat paikat vetävät minua puoleensa vastustamattomasti. Shetlannista eksyin tutkiskelemaan Fair Isleä ja Fair Islen neulontatekniikkaa, joka taas johti...

Neulonta. Tai kutominen kuten meillä päin sanotaan. Tutkiskelin netistä Fair Islen innoittamana hienoja neuleita. Sääli, että aito Fair Islen neule on oman kukkaroni ulkopuolella (vai lojuuko minulla jossain 300-400 euroa), mutta tekisi mieli kaivaa omat puikkoni taas esille. Enhän minä mitään koskaan saa valmiiksi, mutta kutominen on hyvin rauhoittavaa puuhaa. Ja joku körttiläinen työmoraalin siemen on kai minuunkin upotettu, kun tuntuu syntiseltä katsella tv-sarjoja ilman, että käsillä on jotain puuhaa.* Ja olisihan se aidon ihanaa jos oikeasti onnistuisin kutomaan pienellemme vaikka torkkupeiton vaunuihin. Jatkoa taitaa seurata Keskeneräiset projektit-osiossa...

Palapelit. Sain mieheltäni joululahjaksi täydellisen palapelin. Juuri tuollaisesta kuviosta pidän, tarpeeksi vaihtelua ja pieniä yksityiskohtia näperrettäväksi. Mikään ei ole niin rasittavaa (no joo, ehkä pari muuta juttua) kuin hyvää hyvyyttä annettu suuri palapelilahja, jossa pinnasta yli 50% on samaa sävyä. Pienempänä versiona se ei haittaa yhtään, silloin on ihan hauskaakin koota palapeliä palojen muodon mukaan. Mutta ei sitä kyllä jaksa yli 50 sentin menevissä palapeleissä, tai ainakin minun minipinnani palaa hihojeni ja hermojeni kanssa No minullapa on nyt täydellinen palapeli. Miksi siis en ole koonnut sitä jo? No kun se on isompi kuin minä itse! Nyt kevään hulinan ja elämän tasaannuttua silmäilen sillä silmällä kotimme tasoja, että kohta sen aloitan. Ei jaksa odottaa enää.

Jukranpujut

Murhat. No fiktiiviset murhamysteerit. Meidän perheessä on aina luettu dekkareita ja periaate on se, ettei kirja ole mikään ellei viimeistään ensimmäisen sadan sivun jälkeen ainakin yhtä tyyppiä ole saatu kolkattua hengiltä. Lukemisen lisäksi katselen paljon dekkarisarjoja ja olen aina haaveillut oman dekkarin kirjoittamisesta. Juu, väistämättähän se ei kovin kummoinen ole. Jokainen mahdollinen kikka ja puijaus on jo keksitty, joten rikoksen omaperäisyyteen ei dekkarimaailmassa oikein voi enää nojautua. Mutta eipä hätää, näkökulmakin virkistää kovasti murhaa kuin murhaa. Esimerkiksi Kathy Reichsin Brennan tutkii forensisen antropologin näkökulmasta rikoksia ja sehän osteologiaan perehtyneelle on hauskaa (juonet taas ovat hieman tylsempiä), Cleevesin Shetlanti-sarja kuvailee Shetlantia. Jonathan Creekissä taikatemppujen luoja päihittää poliisit mennen tullen ja niin edelleen. Suosikkejani on erityisesti Terry Pratchettin Watch-sarja joka vie tutun whodunnit-genren Discworldiin. Joskus vielä minäkin... Kirjoitan siis, en murhaa. Olen jo punonutkin hienon murhamysteerion mielessäni. Kyllä, kyllä, juuri sellaisen joka on vain kirjoittamista vaille valmis...

*Ei sillä lailla, hävetkää.