Huhahhei ja onneksi helleaalto on tältä
erää ohi ja ilmat ovat muuttuneet inhimillisemmiksi. Ei ole mukavaa
kun koko perhe hikoaa ja yrittää keksiä viilennyskeinoa joka ei
sisällä vetoa vauvalle.
Sukulaiset ovat käyneet ihailemassa
pikkukeisariamme ja ilmeisesti kaveri hurmaa muutkin kuin minut. En
silti voi olla tuntematta pientä mustasukkaisuutta. En haluaisi
jakaa häntä aivan vielä muiden kanssa. En varsinkaan nyt kun hän
oppi kunnolla hymyilemään viikko sitten (2.7, pistetään ylös
että varmasti muistetaan). Olin jo hieman huolissani, sillä
asiantuntevasti blogimaailma on kertoillut vastasyntyneistä jotka
hymyilevät ihan koko ajan. Meidän pikkukeisarimme on sen sijaan
lähinnä kurtistellut kulmiaan kaikelle.
Mutta, mutta. Noin viikko sitten äitini kävi
meillä katsomassa pikkumiestä toiseen otteeseen ja siinä koko
porukan ihaillessa häntä aurinko valaisi yhtäkkiä huoneen. Tai
auringolta se ainakin tuntui minulle. Maailman kaunein, ihanin,
valoisin hymy mitä kuvitella saattaa levisi pojan kasvoille. Jalat
ja kädet viuhtoivat innoissaan, silmät meni hymyyn, suu aukesi
äänettömään nauruun. Voi hyväherranjumala, miksi kukaan ei
kertonut etukäteen tuosta hymystä mitään? Sitä että on valmis
tekemään mitä tahansa nähdäkseen sen uudestaan? Sitä kuinka se
nappaa sydämen vangiksi ikuisiksi ajoiksi?
Sen jälkeen poika on hymyillyt
paljonkin ja mikä ihaninta, ne hymyt ovat vastauksia minun ja
mieheni hymyihin. Pikkukeisarin hymy ei menetä hohtoaan ja
seurallisellakin päällä hän alkaa olla oikein kunnolla. Iltaisin
menee helposti pitkän aikaa yhdessä sängyllä pötkötellessä ja
seurustellessa. Minä ja mies jutellaan ja kutkutellaan pientä ja
palkkioksi saamme jokeltelua, innokasta potkintaa ja hymyä hymyn
perään. Meistä on tullut hymynarkkareita. Siitä on vain aivan
mahdoton saada tarpeekseen.
Ehkä se johtuu siitä, että se hymy
on vielä niin vilpitön, niin aito. On uskomatonta, että joku on
vain niin innoissaan ja ilahtunut meistä. Onko kummakaan etten halua
vielä jakaa tuota ainutlaatuista huomiota kenenkään muun kanssa?
Muutamat ihmiset ovat sanoneet minulle,
että miehen kanssa voi ero tulla, mutta lapset ovat omia ikuisesti.
Hassua kyllä itse ajattelen asian toisinpäin. Jos kaikki menee
hyvin, jos kaikki menee oikein niin vuosien päästä minä ja
mieheni olemme yhdessä, mutta poika on lähtenyt kulkemaan omia
polkujaan. Niin sen kuuluu mennä. Lapset eivät ole meidän, me vain
tuomme heidät maailmaan. Jos kaikki sujuu juuri oikein niin poika
jatkaa matkaansa, mutta mieheni jää. Juuri tuo tietoisuus, että
lapsi on joskus aikuinen ja kuuluu vain itselleen, tekee tästä niin
herkkää aikaa minulle. Ihan kuin rakkaussuhde jonka tietää
päätyvän aikanaan, vaikka tunteet jäisivätkin elämään. Joku päivä hän
on muualla, mutta juuri nyt hän on yksin meidän, rakastaa yksin
meitä. Näinä muutamina kuukausina, ehkä vuosina, minä ja mieheni
olemme koko maailma tuolle pienelle olennolle, niin kuin hän on
meille.
Jo synnytyssairaalassa olin surullinen
kaiken ohimenevyydestä. Itkeskelin viimeisenä päivänä noiden
taianomaisten ensimmäisten päivien olevan auttamatta ohi. Pojan
ensimmäiset elinpäivät eivät koskaan palaisi. Kuin tiimalasi olisi
yhtäkkiä käännetty ja tuntisin hiekan valuvan koko ajan. Poika on
oma ihmeemme, oma höyhenemme ja juuri nyt meillä on toisemme,
emmekä tarvitse ketään muuta. Kaikki hymyt ja ilot ovat meidän
kolmen. Vatsakivuissa pikkuisen turvana ovat vain me kaksi.
Sanoin häävalassa miehelleni kuinka
ihmeellistä onkaan kun joka päivä rakastaa sydämen täydeltä
toista, mutta silti seuraavana päivänä rakastaa kuitenkin vielä enemmän.
Samoin on lapsen kohdalla. Sydän kasvaa joka päivä rakastamaan
aina vain lisää, vaikka ei voi kuvitella pystyvänsä rakastamaan yhtään enempää ilman, että sydän pakahtuu halki.
Mutta kohta pienen vie elämä,
isovanhemmat, sedät, kaverit, oma puoliso... Mutta meille hän jää
aina yhtä ainutlaatuiseksi, ihmeelliseksi. Siksi haluan pitää
hänet omanani vielä pienen hetken pidempään. Elämme kuin pienessä onnentäyteisessä, yksityisessä kuplassa joka on yksin meidän pienen perheen. Toivon vain, että muistot tästä ajasta eivät tule haalenemaan ja pieni osa tästä ajasta jäisi meille vanhemmille sydämeen elämään edelleen, muuttumattomana ja ajattomana.
Onneksi tulevaisuus tuo surun lisäksi
myös iloja. Tuskin maltan odottaa naurua, leikkejä, ensimmäisiä
askeleita, ensimmäisiä sanoja. Mutta voi, osa minusta toivoo että
hän olisi ikuisesti oma vauvani, oma pieni höyheneni.
Minunminunminunminunminun |
...............
Kävimme perheen kanssa lauantaina
ensimmäistä kertaa kauppaa kauempana. Koko perhe teki hurjan pitkän
vaelluksen, aina kaupunkiin asti. Pakkasin mukaan tavaroita niin
paljon, että niillä olisi varustanut roomalaisen legioonan.
Ilmeisesti varauduin vaihtamaan vaipat kahden tunnin sisällä viisi
kertaa ja varavaatteitakin oli kolmin kappalein. Mutta jos ihan
rehellisiä ollaan niin ylipakkaan aina itsellekin. Ei vara venettä
kaada, mutta omat pakkaukseni upottaisivat paatin kuin paatin.
Varustauduin synnytyssairaalaankin kaikella mahdollisella. Jälkeenpäin
ajatellen oli ehkä yltiömäisen liioittelevaa pakata mukaan
esimerkiksi höylä. Ehkäpä tuo sheivailu on keisarileikkauksen
jälkeen jossain muualla kuin päällimäisenä mielessä. Mihin luulin joutuvani? Bikinikierrokselle?
Mutta kuitenkin, vaunuilla lähdimme
matkaan ja hyppäsimme bussin kyytiin. Jäimme hieman ennen keskustaa
pois linja-autosta, että voisimme kuljeskella puistojen kautta
torille. Oli niin kodikasta ja ihanaa työnnellä vaunuja mieheni
kanssa. Kesä, puisto, vauva ja rakkaani. Mikäpä sitä iloa
pilaisi. No hieman arastelen vaunujamme jos rehellisiä ollaan. Ne
ovat vanhat, mieheni entiset itseasiassa. Vaunut ovat pirskatin
kalliita ja en pohjimmiltaan pidä yhtään nykyisistä
kolsuista taisteluvaunuista. Vanhanmalliset näyttävät silmiini sirommilta ja
sievemmiltä, ja omamme ovat minusta herttaisen ihanat. Idylliset. Pittoreskit. Sellaiset joiden lastenvaunujen juuri kuvitteleekin olevan. Mutta ovathan ne vanhat, joten höpsösti pelkään muiden äitien katsovan meitä nenää pitkin. Internet ei ole
opettanut minulle äitien välistä solidaarisuutta, vaan äitien
välistä tuomitsevuutta. Jostain syystä vaunuista sun muista tarvikkeista näyttää olevan käynnissä hirvittävä asevarustelu äitien kesken josta me luonnollisesti vähäisten varojen vuoksi tiputaan heti pihalle. Typerää kuinka sitä miettii mitä muut ajattelevat, vaikka itse olisi aivan tyytyväinen. Mutta hei ehkä kaikki ajattelee, että
onpas retrot kärryt!
Hipsterikärryt ironisille vauvoille |
Kaupungilla piipahdimme kirjastossa.
Kirjat ovat elinehtoni joita ilman en pysty nukahtamaan, joten
täydennys tuli tarpeeseen. Oli mukavaa kun pääsimme yhdessä
kiertelemään. Aikaisemmin haavasta toipuessa olin vain lähettänyt
miehen matkaan hakemaan kirjastosta epämääräistä "jotain luettavaa" (täytyy kyllä sanoa, että nappiosumia on mies osannut valita tähän mennessä). Kirjaston jälkeen menimme vielä jäätelölle.
Ajatella. Luulin että en koko kesänä pääsisi syömään
pehmistä, mutta siinäpä me koko porukka kierreltiin torilla ja
jäätelö maistui. Sitten käveleskelimme bussipysäkille ja
palasimme kotiin. Koko homma meni ihmeellisen sutjakasti ja ilman kommelluksia.
Kuvittelin lapsen kanssa liikkumisen olevan paljon, paljon
hankalampaa, mutta nyt kaikki meni hyvin. Asiaa auttoi tietenkin se,
että muksu nukkui koko reissun ajan. Tuskin edes huomasi missään
välissä, että poistuimme kotoa. Ja järkyttävä viikon ummetus
rysähti kertaheitolla kaverin vaippaan vasta kotona. En tiedä miten
siitä määrästä sitä itseään olisi selvinnyt kirjaston
wc:ssä...
Eilen poikaa kävi vilkaisemassa myös
eräs ystävämme, joka hyväksyi kaverin olevan terve ihmiskunnan
edustaja ja ihan ok. Pikkumies sai häneltä aivan ällistyttävän
hienon tervetuloa maailmaan-lahjan. Katsokaas tätä settiä!
Huom. pääkallokuviointi! |
Lisää pääkalloja! |
Vautsivau. Käsityöihme en ole koskaan
ollut, mutta aina olen itse tehtyä ihaillut. Ja tuo vasta onkin
jotain! Kyllä menee kaverin päälle syksyllä.
Ihana kirjoitus <3 Mekin uskaltauduttiin tällä viikolla kaupungille ja kävin myös kirjastossa, tosin vain palauttamassa ne kirjat, joita ei nyt vaan ehdi lukemaan. Hyvin selvittiin tytön nukkuessa koko parituntisen reissun.
VastaaPoistaKaipa tässä ajan kanssa tottuu liikkumaan lapsen kanssa. Nyt vain hassusti jännittää vielä herääkö/onko nälkä/muu hätä kesken kaiken ja miten sitä pärjää :)
VastaaPoista