maanantai 8. heinäkuuta 2013

Vauvan hymyistä ja vaunuista

Huhahhei ja onneksi helleaalto on tältä erää ohi ja ilmat ovat muuttuneet inhimillisemmiksi. Ei ole mukavaa kun koko perhe hikoaa ja yrittää keksiä viilennyskeinoa joka ei sisällä vetoa vauvalle.

Sukulaiset ovat käyneet ihailemassa pikkukeisariamme ja ilmeisesti kaveri hurmaa muutkin kuin minut. En silti voi olla tuntematta pientä mustasukkaisuutta. En haluaisi jakaa häntä aivan vielä muiden kanssa. En varsinkaan nyt kun hän oppi kunnolla hymyilemään viikko sitten (2.7, pistetään ylös että varmasti muistetaan). Olin jo hieman huolissani, sillä asiantuntevasti blogimaailma on kertoillut vastasyntyneistä jotka hymyilevät ihan koko ajan. Meidän pikkukeisarimme on sen sijaan lähinnä kurtistellut kulmiaan kaikelle. 

Mutta, mutta. Noin viikko sitten äitini kävi meillä katsomassa pikkumiestä toiseen otteeseen ja siinä koko porukan ihaillessa häntä aurinko valaisi yhtäkkiä huoneen. Tai auringolta se ainakin tuntui minulle. Maailman kaunein, ihanin, valoisin hymy mitä kuvitella saattaa levisi pojan kasvoille. Jalat ja kädet viuhtoivat innoissaan, silmät meni hymyyn, suu aukesi äänettömään nauruun. Voi hyväherranjumala, miksi kukaan ei kertonut etukäteen tuosta hymystä mitään? Sitä että on valmis tekemään mitä tahansa nähdäkseen sen uudestaan? Sitä kuinka se nappaa sydämen vangiksi ikuisiksi ajoiksi?

Sen jälkeen poika on hymyillyt paljonkin ja mikä ihaninta, ne hymyt ovat vastauksia minun ja mieheni hymyihin. Pikkukeisarin hymy ei menetä hohtoaan ja seurallisellakin päällä hän alkaa olla oikein kunnolla. Iltaisin menee helposti pitkän aikaa yhdessä sängyllä pötkötellessä ja seurustellessa. Minä ja mies jutellaan ja kutkutellaan pientä ja palkkioksi saamme jokeltelua, innokasta potkintaa ja hymyä hymyn perään. Meistä on tullut hymynarkkareita. Siitä on vain aivan mahdoton saada tarpeekseen.

Ehkä se johtuu siitä, että se hymy on vielä niin vilpitön, niin aito. On uskomatonta, että joku on vain niin innoissaan ja ilahtunut meistä. Onko kummakaan etten halua vielä jakaa tuota ainutlaatuista huomiota kenenkään muun kanssa?

Muutamat ihmiset ovat sanoneet minulle, että miehen kanssa voi ero tulla, mutta lapset ovat omia ikuisesti. Hassua kyllä itse ajattelen asian toisinpäin. Jos kaikki menee hyvin, jos kaikki menee oikein niin vuosien päästä minä ja mieheni olemme yhdessä, mutta poika on lähtenyt kulkemaan omia polkujaan. Niin sen kuuluu mennä. Lapset eivät ole meidän, me vain tuomme heidät maailmaan. Jos kaikki sujuu juuri oikein niin poika jatkaa matkaansa, mutta mieheni jää. Juuri tuo tietoisuus, että lapsi on joskus aikuinen ja kuuluu vain itselleen, tekee tästä niin herkkää aikaa minulle. Ihan kuin rakkaussuhde jonka tietää päätyvän aikanaan, vaikka tunteet jäisivätkin elämään. Joku päivä hän on muualla, mutta juuri nyt hän on yksin meidän, rakastaa yksin meitä. Näinä muutamina kuukausina, ehkä vuosina, minä ja mieheni olemme koko maailma tuolle pienelle olennolle, niin kuin hän on meille.

Jo synnytyssairaalassa olin surullinen kaiken ohimenevyydestä. Itkeskelin viimeisenä päivänä noiden taianomaisten ensimmäisten päivien olevan auttamatta ohi. Pojan ensimmäiset elinpäivät eivät koskaan palaisi. Kuin tiimalasi olisi yhtäkkiä käännetty ja tuntisin hiekan valuvan koko ajan. Poika on oma ihmeemme, oma höyhenemme ja juuri nyt meillä on toisemme, emmekä tarvitse ketään muuta. Kaikki hymyt ja ilot ovat meidän kolmen. Vatsakivuissa pikkuisen turvana ovat vain me kaksi.

Sanoin häävalassa miehelleni kuinka ihmeellistä onkaan kun joka päivä rakastaa sydämen täydeltä toista, mutta silti seuraavana päivänä rakastaa  kuitenkin vielä enemmän. Samoin on lapsen kohdalla. Sydän kasvaa joka päivä rakastamaan aina vain lisää, vaikka ei voi kuvitella pystyvänsä rakastamaan yhtään enempää ilman, että sydän pakahtuu halki.

Mutta kohta pienen vie elämä, isovanhemmat, sedät, kaverit, oma puoliso... Mutta meille hän jää aina yhtä ainutlaatuiseksi, ihmeelliseksi. Siksi haluan pitää hänet omanani vielä pienen hetken pidempään. Elämme kuin pienessä onnentäyteisessä, yksityisessä kuplassa joka on yksin meidän pienen perheen. Toivon vain, että muistot tästä ajasta eivät tule haalenemaan ja pieni osa tästä ajasta jäisi meille vanhemmille sydämeen elämään edelleen, muuttumattomana ja ajattomana.

Onneksi tulevaisuus tuo surun lisäksi myös iloja. Tuskin maltan odottaa naurua, leikkejä, ensimmäisiä askeleita, ensimmäisiä sanoja. Mutta voi, osa minusta toivoo että hän olisi ikuisesti oma vauvani, oma pieni höyheneni.

Minunminunminunminunminun
...............

Kävimme perheen kanssa lauantaina ensimmäistä kertaa kauppaa kauempana. Koko perhe teki hurjan pitkän vaelluksen, aina kaupunkiin asti. Pakkasin mukaan tavaroita niin paljon, että niillä olisi varustanut roomalaisen legioonan. Ilmeisesti varauduin vaihtamaan vaipat kahden tunnin sisällä viisi kertaa ja varavaatteitakin oli kolmin kappalein. Mutta jos ihan rehellisiä ollaan niin ylipakkaan aina itsellekin. Ei vara venettä kaada, mutta omat pakkaukseni upottaisivat paatin kuin paatin. Varustauduin synnytyssairaalaankin kaikella mahdollisella. Jälkeenpäin ajatellen oli ehkä yltiömäisen liioittelevaa pakata mukaan esimerkiksi höylä. Ehkäpä tuo sheivailu on keisarileikkauksen jälkeen jossain muualla kuin päällimäisenä mielessä. Mihin luulin joutuvani? Bikinikierrokselle?

Mutta kuitenkin, vaunuilla lähdimme matkaan ja hyppäsimme bussin kyytiin. Jäimme hieman ennen keskustaa pois linja-autosta, että voisimme kuljeskella puistojen kautta torille. Oli niin kodikasta ja ihanaa työnnellä vaunuja mieheni kanssa. Kesä, puisto, vauva ja rakkaani. Mikäpä sitä iloa pilaisi. No hieman arastelen vaunujamme jos rehellisiä ollaan. Ne ovat vanhat, mieheni entiset itseasiassa. Vaunut ovat pirskatin kalliita ja en pohjimmiltaan pidä yhtään nykyisistä kolsuista taisteluvaunuista. Vanhanmalliset näyttävät silmiini sirommilta ja sievemmiltä, ja omamme ovat minusta herttaisen ihanat. Idylliset. Pittoreskit. Sellaiset joiden lastenvaunujen juuri kuvitteleekin olevan. Mutta ovathan ne vanhat, joten höpsösti pelkään muiden äitien katsovan meitä nenää pitkin. Internet ei ole opettanut minulle äitien välistä solidaarisuutta, vaan äitien välistä tuomitsevuutta. Jostain syystä vaunuista sun muista tarvikkeista näyttää olevan käynnissä hirvittävä asevarustelu äitien kesken josta me luonnollisesti vähäisten varojen vuoksi tiputaan heti pihalle. Typerää kuinka sitä miettii mitä muut ajattelevat, vaikka itse olisi aivan tyytyväinen. Mutta hei ehkä kaikki ajattelee, että onpas retrot kärryt!

Hipsterikärryt ironisille vauvoille

Kaupungilla piipahdimme kirjastossa. Kirjat ovat elinehtoni joita ilman en pysty nukahtamaan, joten täydennys tuli tarpeeseen. Oli mukavaa kun pääsimme yhdessä kiertelemään. Aikaisemmin haavasta toipuessa olin vain lähettänyt miehen matkaan hakemaan kirjastosta epämääräistä "jotain luettavaa" (täytyy kyllä sanoa, että nappiosumia on mies osannut valita tähän mennessä). Kirjaston jälkeen menimme vielä jäätelölle. Ajatella. Luulin että en koko kesänä pääsisi syömään pehmistä, mutta siinäpä me koko porukka kierreltiin torilla ja jäätelö maistui. Sitten käveleskelimme bussipysäkille ja palasimme kotiin. Koko homma meni ihmeellisen sutjakasti ja ilman kommelluksia. Kuvittelin lapsen kanssa liikkumisen olevan paljon, paljon hankalampaa, mutta nyt kaikki meni hyvin. Asiaa auttoi tietenkin se, että muksu nukkui koko reissun ajan. Tuskin edes huomasi missään välissä, että poistuimme kotoa. Ja järkyttävä viikon ummetus rysähti kertaheitolla kaverin vaippaan vasta kotona. En tiedä miten siitä määrästä sitä itseään olisi selvinnyt kirjaston wc:ssä...

Eilen poikaa kävi vilkaisemassa myös eräs ystävämme, joka hyväksyi kaverin olevan terve ihmiskunnan edustaja ja ihan ok. Pikkumies sai häneltä aivan ällistyttävän hienon tervetuloa maailmaan-lahjan. Katsokaas tätä settiä!

Huom. pääkallokuviointi!
Lisää pääkalloja!

Vautsivau. Käsityöihme en ole koskaan ollut, mutta aina olen itse tehtyä ihaillut. Ja tuo vasta onkin jotain! Kyllä menee kaverin päälle syksyllä.

2 kommenttia:

  1. Ihana kirjoitus <3 Mekin uskaltauduttiin tällä viikolla kaupungille ja kävin myös kirjastossa, tosin vain palauttamassa ne kirjat, joita ei nyt vaan ehdi lukemaan. Hyvin selvittiin tytön nukkuessa koko parituntisen reissun.

    VastaaPoista
  2. Kaipa tässä ajan kanssa tottuu liikkumaan lapsen kanssa. Nyt vain hassusti jännittää vielä herääkö/onko nälkä/muu hätä kesken kaiken ja miten sitä pärjää :)

    VastaaPoista